Tässä teille uusi osa nauttikaa ja kommentoikaa.

…Äiti pysäköi auton suuren remontoidun liike huoneiston eteen..
 Särievässä kyltissä luki: Kampaamo Purple style.

”Saadaanko me uudet kampaukset äiti”, Me huudettiin Laurdenin kanssa yhtä aikaa.
-Heheh… no way, ette tämä on paljon parempaa, tämä on meidän tulevaisuuden toimeen tulomme, tämä on uusi yrityksem…yritykseni, sanoi äiti ilon kyyneleet silmissä.

Me mentiin sisään siihen salaperäiseen rakennukseen. Sisällä oli ihanan hämyinen valaistus, ja siihen se jäikin kaikki paikat olivat levällään ja remontin tarpeessa tai oikeastaan siellä remontoitiin jo.
Äiti aivan loisti onnesta , mutta minua lähinnä hirvitti yritys on hirveä taakka, ja ennen kaikkea hyvin epävakaa elin keino. Milla äiti oli oikein maksanut tämän roskan. Tuskin isä oli pistänyt lanttiakaan likoon asian vuoksi.

Kysymys sai kieleni solmuun joten oli pakko kysyä: ”Äiti millä sä luulet maksavasi tämän tämähän on maksanut monta sataa tonnia… kai olet siis öh Voi helvetti onko tämä laillisesti hankittu rakennus”, kysyin samalla raivostuneella ja arvioivalla äänensävyllä.
-Voi herran Jumala sentään Lou-kulta, minä olen hankkinut tämän ihan laillisesti tai minä ja monimiljonääri pikkuveljeni Rhet ”vähän” avusti.

Huokaisin helpotuksesta kyllä minä Rhettiin rakkaaseen enooni luotin.
Katsoin ympärilleni ei rakennus nyt niin kamalalta näyttänyt.

***

Kun olimme päässeet kotiin äiti kokosi keittiön pöydän äären ”keskusteluringin”.
Silloin äidin silmiin kihosi taas kyyneleet joten tämä piti päätä kumaralla:
”kuulkaa lapset aikuiset on joskus vähän ajattelemattomia ja tekee typeriä asioita joten joskus on parempi, että aikuiset on erossa toisistaan, huoh nyt äiti ja isä muuttaa erilleen.
Silloin asia pamahti päähäni se oli todella tahditonta jopa äidiltä, minä vain istuin ja tunsin kuinka kyyneleet valuivat silmistäni.

Kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä ne hetket tuntuivat ikuisuudelta.


Kuulin ajatusteni takaa vain Laurdenin vaimeaa huutoa, hän oli seota huusi äidille heitti lasinsa päin seinää. Minun olisi tehnyt mieli huutaa hänelle, ei se äidin vika ollut äiti oli pelännyt tätä hetkeä todella paljon ja tällä oli muutenkin tarpeeksi huolia. Miksi Laurdenin piti enää pahentaa asiaa. Silloin olisin halunnut lyödä häntä, mutta en jaksanut koota itseäni.

Laurden karjaisi kuin mikäkin leijona ja juoksi pois keittiöstä.
Silloin äiti katsoi minua varovasti ” Sinä tiesit, Lou tiesit kokoajan asioiden kulun, miksi salasit sen, Laurden vihaa minua lopun ikääni tämän vuoksi”, nyyhkäisi äiti ja antoi lopulta kyyneleiden valua vuolaasti poskiaan pitkin pöydälle.
- Voi äiti ei hän sinua vihaa Laurden vain järkyttyi, ja sitä paitsi hän tarvitsee sinua niin myös minä, sanoin ja yritin lohduttaa äitiä oloni oli orvompi kuin koskaan ennen, en tahtonut olla oman äitini äiti.

                                                                                       ***

Laurden kieltäytyi jyrkästi tulemasta illalliselle eikä isää taaskaan näkynyt tai kuulunut.

…Kunnes ovelta kuului rymistelyä ja isä rymisti sisään huoneeseen tuli
Hento viinan haju, mutta isä oli lähes selvin päin.

Mulle tuli heti vaivaantunut olo kuin olisi ollut kahden taistelevan leijonan välissä, jotka kumpikin tahtovat repiä toisen pään irti.
Silloin mä katsoin parhaaksi poistua pöydästä.

Vähän ajan kuluttua mä kurkistin alakertaan siellä isä istu kuin minä tahansa tavallisena iltana ja katseli Tv:tä.
- Tule tänne Lou, isä sanoi ja osoitti minulle paikkaa vieressään.

Menin ensiksi vähän vastahakoisesti, mutta pian tunsin isän lämmön ja tunsin olevani turvassa.Pian isä kuitenkin rikkoi ihanan hiljaisuuden: “kuule Lou tämä saattaa tulla vähän äkkiä, mutta en edes hakenut huoltajuuttanne, katsos en minä osaa lapsia hoitaa ja minulla on ostettuna jo mukava kolmio, jonne te ette kyllä mahtuisi”.

Kavahdin kauemmas isästä, se tuntui todella loukkaavalta, kun oma isä sanoi sen. Eikö hän muka kaivannut meitä? Kyyneleet alkoi valua taas mun poskia pitkin, silloin juoksin pois. Tiesin että se loukkasi isää, mutta tavallaan se oli taka-ajatus.

Menin keittiöön, mutta siellä äiti puhui puhelimeen samalla hermostuneena ja huojentuneen oloisena.- Joo… No totta kai se käy… Joo tulkaa vain apu on aina tarpeen… ai pikkuinen itkee… no hei sitten, änkytti äiti teko pirteänä

- Nyt tuli ongelmia Lou huomenna tulee enosi vaimoineen, tai lähinnä vaimo hoitamaan teitä mun ollessa hoitamassa kampaamoa ja auttamaan muutossa, pitää siivota ja vähän äkkiä, änkytti äiti.
- Muutossa äiti missä muutossa, isän vai kai me jäädään tänne, sanoin itku kurkussa, ja yritin estää kyyneliä valumasta.
- Voi Louisa kulta ei me tänne voida jäädä, sanoi äiti ja halasi minua: “eihän meillä olisi edes varaa pitää tätä taloa yllä huomenna, Julie-täti vie teidät katsomaan sitä taloa… siis, öh asuntoa.
- Mitä, muutetaanko me kerrostaloon, huusin ja en enää yrittänyt pidätellä kyyneliäni.
En ollut koskaan asunut kerrostalossa enkä aikoisi yrittää sopeutua.

Kiipesin yläkertaan missä Laurden itki yhä murtuneena menin halaamaan Laurdenia, hän vastasi halaukseen vaisusti, ja alkoi taas itkeä: “tiesitkö sinä Lou kuulin, että äiti sanoi että tiesit”.

- No kyllä minä aavistin, sanoin ja näin Laurdenin kauhistuneen ilmeen.
Sen jälkeen Laurden kohotti nyrkkinsä ja löi minua keskelle naamaa.
Laurden katsoi minua hetken ja alkoi taas kiljua nyt hän purki vain omaa tuskaansa, minä tiesin sen. Silti tuijotin Laurdenia pitkään itkuisin silmin, hän ei ollut ikinä tehnyt näin.

                                                                       ***

Illalla en saanut unta pyörin hikisenä sängyssäni monta tuntia ja, tuijotin vain kelloa. Kaikki päivän tapahtumat pyörivät päässäni kuin liian nopea vuoristo rata, jossa alkaa oksettaa. En kestänyt tätä pitkää iltaa itseni kanssa. Koko ajan minulle tuli isä mieleen näkisinkö tätä enää? “Tietenkin” , sanoi pääni kiltti ja lempeä ääni kuulin myös toisenlaisen kuiskauksen päästäni: “Et varmaan eihän hän edes hakenut huoltajuuttanne“.
Pian kuitenkin havahduin kuulin alakerrasta huutoa se oli Stanin ääni: “ äiti en muuta enää teidän kansanne olen tehnyt päätökseni, löysin hyvän opiskelu paikan. Muutan yliopiston asuntolaan se on turvallinen ja halpa tapa”.
Silloin meinasin pyörtyä en kestä jos menetän hänetkin.
Kuulin alhaalta vielä jotain kiihkeän kuuloista keskustelua, joten menin katsomaan.

- Äiti mitä nyt, sanoin ja siristelin silmiäni kirkkaassa valossa.
- Voi Louisa sinä tosiaan kuulet kaiken, ei se mitään olemme puhuneet tästä jo isän kanssa ja asia on okei. Ja ajattele nyt saatte omat huoneet Laurdenin kanssa, äiti sanoi huomasin, että tämä oli taas itkenyt mutta, uskoin kuitenkin.

Äiti kuitenkin saattoi minut pian sänkyyn ja peitteli, äiti istui sänkyni laidalla niin kauan kunnes en enää ollut tällä planeetalla.

Aamulla heräsin outoon hajuun se oli jonkun vieraan naisen tuoksu, raotin varovasti silmiäni ja näin. Julie-tädin kasvot. Hän näytti todella nuorelta ja kauniilta. Olisin halunnut rynnätä halaamaan tätä, mutta en jaksanut liikauttaa lihastakaan.
- Nouse vain ihan rauhassa, sanoi Julie-täti rauhallisella äänellä.
- Vien sinut ja Laurdenin muuten katsomaan uutta taloanne piakkoin, äitinne on lähtenyt hoitamaan kaupungille yrityksen asioita, joten minä huolehdin teistä tänään.

Puin päälleni ja menin alakertaan katsomaan keitä paikalla oli.
Laurden oli vielä nukkumassa, joten keittiössä oli vain minä, Stan, Julie-täti ja hänen ja  miehensä Rhetin pikku taaperoinen Antonio. Kasvoni sulivat hymyyn ja menin silittämän pikku Anton päätä.
Se kikatti suloisesti ja purskautti porkkanavelliä leualleen, mutta se ei saanut hymyäni sulamaan.

Pian lähdimme katsomaan uutta asuntoamme. Julien ja Rhet-enon auto oli pysäköity tien sivuun se oli upea punainen Ford Focus.
Istuimme Laurdenin kanssa takapenkille, ja varoimme likaamasta penkkejä kuraisilla kengillämme.

Ei talo nyt niin pahalta näyttänyt ja oikeastaan oli aika paha sanoa mitään kun ei ollut kalusteita saati lattioita tai tapetteja.

Myöhemmin illalla kun Julie-täti laittoi pikkuista nukkumaan menin juttelemaan hänelle.

Ennen kuin kerkesin sanoa mitään hän halasi minua: “ Voi Louisa olen kamalan pahoillani, en oikeastaan osaa lohduttaa, mutta äitinne kertoi että muutatte kuukauden kuluessa”.
- Se tässä ongelma onkin, sanoin ja tunsin kuinka lämpimät suolaiset kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. itkin nykyään ihan liikaa. Ainakaan kyynelkanavani eivät olleet tukossa.
- Mutta ajattele sen iloista puolta, saat ihan oman huoneen ja saat sisustaa sen itse. Ei se niin kamalaa ole itkekin olen muuttanut monta kertaa.
En välittänyt tädin kauniista sanoista vaan puhkesin itkuun.

Kommentoikaa ja sanokaa jotain
1. Osan pituudesta.
2. Kuvien laadusta.
3. Tarinan selkeydestä.